You don't have to say you love me

Olen herännyt liian aikaisin mukavalla tavalla. Avoin ikkuna puhaltaa kaupungilta tuoksuvaa ilmaa hikiseen asuntoon. Radio Helsinki soittaa Dusty Springfieldiä. Kahvi on juotu, kiire odottaa jossain.

Rakastan syksyistä Helsinkiä ja ihmisiäni siellä.

Ajatuksista on helppo päästää irti kuin saippuakuplista, niitä ei tarvitse pidätellä ja muovata väkisin. En halua jäädä kiertämään kriisistä kriisiin. Siksi luulenkin, että myös vanhasta blogista on helppo luopua ja aloittaa uuden keskellä jotain muuta. Tässä on paljon jätettävää, paljon paloja minusta, jotka kuitenkaan eivät ole ihan minä, minua. Paljon on jäänyt sanomatta.

Ehkä palaan tähän, mutta todennäköisesti en. Tämä on tässä ja näin on hyvä. Jotain muuta jossain muualla, joskus. Kiitos ja näkemiin!

No äh

Ihan sama vaikka kirjoitan lyhyesti, jos luen samalla kommentit. Pakkaaminen on yhä edelleen kamalaa ja hikistä puuhaa. En muuta enää ikinä, sanoo hän nyt. Uhkarohkeasti tein puolentoistavuoden nettisopimuksen, ikään kuin en palaisi tänne. Ovelaa. Määräaikaisuudet nähtävästi määrittelevät mun elämää, eikö mitään ole tehty kestäväksi?

Muuttaminen suuremmasta tilasta pienempään on kuin eroaisi itsestään. Aika paljon saa karsia ja neuvotella tavaroista itsekseen: Otanko mä tän? Lähteekö mukaan vai jääkö tänne, kuka tän ottaa? Tavaroita, muistoja, papereita on mennyt jätesäkeittäin jo roskiin ja kierrätykseen tai keräykseen.

Toivottavasti pieni tila tarjoaa henkistä väljyyttä. Kohta odotan on odotin.

Erään opettajan oppivuodet

Ääh ja aah, kai tännekin täytyy joskus kirjoittaa. Hengissä ollaan, possunuha ei iskenyt tai kone tippunut matkalla rapakon taakse. New York, New York on aina vaan i-ha-na kaupunki, ja hämmästyttävä, hikinen, äänekäs, suuri ja jollain oudolla tavalla selkeä. Heti kaupungista poistumisen jälkeen iski jo tunne, että takaisin on vielä tultava. Kai sitä huonompiinkin asioihin voisi olla koukussa. Lisää rapsaa täällä, en jaksa itse alkaa satunnaisia räpsäisyjä tänne liittämään.

Toinen ihkutuksen aihe on selkeästi kesä-Hesa. Täällä on armoton pakkaustuska päällä, tavaraa arvotaan roskiin, kirppikselle ja muuttolaatikoihin. Muuttoon on muutama päivä. Vähän kuin ekstrajoulu iskisi keskelle kesää. Tosin tuleva pelottaa, luonnollisestikin. Edessä on paljon kaikkea ja paljon uutta. Aika monta muuttuvaa palasta, mutta ei tällä kertaa puuttuvaa (heh, näppärää - not). Syksy tai joku sitten näyttää, miten käy. Tällä hetkellä on ihan luottavainen olo, onhan vastassa paljon mun ihmisiä ja mun elämä. En jaksa kehitellä kovin vakavissani kauhukuvia. Pääsen elämäni luo, meillä ei ole enää etäsuhdetta! Johan tätä on maaseutuvuosien ajan odotettukin. Enää ei tarvitse olla kaukana ja elää lomilla.

Vaikka on maaseutu antanut ja opettanutkin paljon. Arvostan suuresti sitä, mitä täällä olen kokenut, vaikka aina ei ole ollut helppoa. On kuitenkin ollut oudolla tavalla kasvattavaa palata juurilleen.

Tämä blogikin aloitettiin päähänpistosta ja painostuksesta niihin aikoihin, kun paluumuutin maalle ja aloitin työelämäni. Tänne olen raportoinut tietyn ajanjakson tunnetiloja ja tapahtumia tai tapahtumattomuutta vaihtelevalla menestyksellä ja taidolla. Koko kevään päätä on kuitenkin pakottanut kirjoitustukos. En ole halunnut avata tänne kaikkia tuntojani, koska tiedän, ketkä tätä lukevat. Toisinaan taas en ole halunnut kirjoittaa, koska en tiedä lukijoista. Olen jättänyt kirjoittamatta paljon yleistä pohdintaa ja paljon henkilökohtaista. Toisaalta usein on tuntunut siltä, että kaikki on sanottu jo aiemmin. Työstä on tullut vain työtä, maaseutuelämä toistaa itseään.

Koska tämä kanava on liittynyt niin vahvasti tiettyyn ajanjaksoon, tuntuu luontevalta laittaa blogi ainakin kesälomalle. Se on sen ansainnut. Ehkä jatkan syksyllä uudestaan tai palaan jo ensi viikolla, ehkä aloitan kokonaan uuden tai olen ilman. Ehkä en kerro kenellekään tai sitten kaikille, ehkä laitan tänne vain salasanan. En tiedä. Sen tiedän kuitenkin, etten halua päivitellä vain muutaman kerran kuussa niitä näitä. Mistäpä näistä tietää, jään lähinnä itse jännityksellä odottamaan.

Karhulainen kuittaa ja karkaa kesälaitumille, kiits kaikille!

Tavoittelemanne henkilö on lomalla

Blogi ilmeisesti on valmistautunut lomaan kirjoittajan mukana, aika hiljaista. Viimeinen viikko töissä oli herkkistä, sain paljon onnentoivotuksia ja halauksia kollegoilta ja oppilailta. Jotenkin oppilaiden aidosti ikävöivät kommentit lämmittivät mieltä eniten, ehkä olen jotain tehnyt oikein ja ehkä olen joskus ollut ihminen opettajan takana. Karkaavan opettajan lisäksi herkistyneimmiltä vaikuttivat ysin pojat, tulevaisuus taitaa jännittää niitäkin. Kyyneleitä pyyhittiin ensin salaa ja lopulta ihan ylpeänä.

Ennen karkua pitäisi saada mustaa valkoiselle täällä ja sitten vielä tuolla, jotta ihan oikeasti voisin uskoa lähteväni. Pidän varpaitakin pystyssä, olisi ihan kamalaa, jos joku nyt menisi pieleen. En tiedä, miksi panikoin nyt niin urakalla. Ehkä pää alkaa kiriä kuukauden tapahtumia kiinni lopulta. Toisaalta pari paniikkia päivässä pitää ehkä oikean hädän loitolla, ja minkä sitä geeneillekään mahtaa. Olen maailmanlopun miehen tytär.

Lomalla on henkisen hyperventiloinnin ohessa ehtinyt syödä ja nukkua aika paljon. Jännä kuitenkin, ettei energiatankkaus siirry pakkaamiseen tai kotihommiin. Hyvin jännä. Aikaa on muutamille päikkäreille, mutta ei muutaman tuokion vaativille asioille. Hmph. Kiire tulee, voivoi. Haaveilen niin tiiviisti pääsystä pois, että unohdan toteuttaa sitä käytännössä.

Kesä-Hesa, New York, kesäkesäkesä. Siirrynkin tästä taas unelmoimaan. Kohta on ihan pian.

Helsinki tule mut hakemaan

Rytinällä mennään. Radiohiljaisuus ei ole johtunut siitä, ettei mitään tapahtuisi. Toukokuu on ollut aitajuoksua, esteiden yli on menty joko loikalla tai raja-aitoja kaatamalla. Menty kuitenkin on, se on varma.

En ihan tiedä, mitä haluan täällä asiasta perata. Näin kuun loppupuolella kuitenkin näyttää siltä, että vaihdan työpaikkaa helposta haastavaan ja maisemaa pellon pientareelta ison kaupungin ihmeisiin. Kiva ja tuttu kämppä on jo tiedossa. Muullekin ihanalle olisi nyt oikeasti mahdollisuus, jos vain uskallan nyt olla ja hengittää.

Sydän läpättää. Se haluaa lentoon ahtaasta häkistään. Innostuttaa, jännittää, pelottaa. Utelias ja haastava olo.

Joku mättää

Minä lähinnä. Eilen hautajaisruoan päälle popsin 2,5 grillimakkaraa ja äsken neljä, viisi lettua seisaaltaan nykästen. Vyöryn lomille ja lentokoneesta pitää varmaan varata ylimääräinen paikka hanurille.

Väsyttää kauheasti. En saa nukuttua ja elämä on jotenkin tällä hetkellä lopullisuutta ja epävarmuutta, isoa iloa ja surkua. Ahdistusta kaikesta tulevasta, maalailen itselleni kauheaa syksyä jo nyt. Olen ihan paskinta työssäni ja olen sokea numeroille. Vasemmalla kädellä olen lisäksi pyöritellyt opiskelujuttuja.

Olen ollut julkinen eläin. Joudun puhumaan mummon menetyksestä, hautajaisista, tulevasta vuodesta ja epävarmoista suunnitelmista tai iduillaan olevasta ihmissuhteesta halusin tai en. Yleensä en, mutta pakko on - nähtävästi kaikkien kanssa. Lisäksi perjantaina puoli yhdeltätoista illalla oven takana myös kolisteltiin äänekkäästi. Siellä oli oppilas, ihan vain siksi että "mä tiedän missä sä asut". Ahaa.

Kypsää kauraa olen ma. Hoitakaa joku mun puolesta tämä elämä, minä lähden lomille.

Slurps, lääps

Siis öynöy, onko pakko laskeutua arkeenkin ja miettiä töitä? Ajatuksissa on vaan kaukana kavala maailma ja päässä vaaleanpunaista purkkaa.

Kyllä vielä jossain vaiheessa otan arjen ja realiteetit haltuun, ihan oikeesti otan. (Voihan kaikki aina mennä perseelleen, kai se on sitten ihan sama vain olla ja mennä.) Ihan oikeasti hoidan hommanikin, enkä vain leiki suorittavani. Liika mukavuus ehkä pitäisi tältä naiselta kieltää, tässähän heikkenee toimintakyky.

Kauhean helppo ymmärtää teinejä. Nyt nekin varmaan ymmärtää opettajaa.